Juutalaisuus - perinteitäkö vain?

Helsingin synagoga

Suomessa usein juutalaisuudesta kuulee puhuttavan perinteiden kautta. Puhutaan juhlapyhien perinteistä, sapatin perinteistä, perinteikkäistä juutalaisista yhdistyksistä, esi-isien arvokkaiden perinteiden ylläpitämisestä ja niin edelleen. On totta, että perinteet ovat juutalaisuudessa arvossa, ja perinteiden ylläpitäminen nähdään joissain tapauksissa jopa uskonnollisena velvollisuutena.

Joskus tuntuu kuitenkin siltä, että sanaa "perinne" käytetään automaattisesti kaikesta juutalaisuuteen liittyvästä, aivan kuin juutalaisuus koostuisi pelkistä perinteistä. Sana "perinne" on tietenkin helppo -  ei tarvitse ottaa kantaa uskonnollisiin asioihin tai edes tietää, mikä on kyseisen asian tai tavan lähde, merkitys tai tarkoitus.Samalla kuitenkin juutalaisuudesta hävitetään siinä sivussa sen uskonnollinen puoli - eivät juutalaiset ole pitäneet uskonnostaan kiinni vuosituhansien ajan, joskus vainojen ja kuolemankin uhalla, vain sen takia, että se on perinne, vaan siksi, että se on usko.

Samalla kun sana perinne hämärryttää ymmärryksen juutalaisuuden merkityksestä edellisille sukupolville, se myös häivyttää eron maallisten perinteiden, uskonnollisten perinteiden, ja J-lan käskyjen eli mitsvojen välillä - aivan kuin hamentasheneiden syönti purimina ja shofariin puhaltaminen rosh hashanana olisivat samalla tasolla. (Edellinen on todennäköisesti saksalaisesta mohntaschenista omaksuttu herkku, jonka uskonnollinen merkitys on suurinpiirtein sama kuin mämmin suomalaisille kristityille ja jälkimmäinen taas on Tooraan kirjoitettu käsky J-lalta kaikille Israelin kansan sukupolville.)

Miksi sanoista perinne ja tavat on tullut niin suosittuja kuvaamaan aivan kaikkea mahdollista juutalaisuudessa? Luulen että siihen on ollut vaikuttamassa kaksi asiaa: tiedon puute ja maallistuminen. Suuri osa juutalaisista ei tunne omaa uskontoaan kovin hyvin, ja kun tieto jonkin rituaalin alkuperästä on hataraa, sana perinne tuntuu käyvän hyvin. Voi myös olla, että osa juutalaisista todella ajattelee, että kaikki juutalaisuudessa on vain perinteitä.

Toisaalta taas Euroopassa järjestäytyneen uskonnon merkitys on ollut vähenemään päin ja uskonnottomien ja ateistien määrä on kasvanut, näin myös juutalaisten keskuudessa. Jos ihminen itse ei usko esim. J-laan tai siihen että mitsvat ovat J-lalta, mutta haluaa silti juutalaisista perinteistä ja identiteetistä pitää kiinni, sana perinne antaa illuusion jatkuvuudesta ja yhteisön yksimielisyydestä: perinteistä pidetään kiinni niin kuin aina ennenkin, ja niin kuin muutkin juutalaiset.

Ehkä sanan J-la tai käsky/mitsva käyttäminen muistuttaisi liikaa siitä, että luopumalla uskosta ihminen on menettänyt jotain, eikä voi todella olla esi-isiensä perinteiden jatkaja, koska toisin kuin hän, nämä esi-isät elivät uskossa. Se myös jakaisi juutalaiset niihin jotka uskovat ja niihin jotka eivät usko, koska niin kauan kuin puhutaan J-lasta, ateisti- ja agnostikkojuutalaiset eivät voi yhtyä puheeseen vaan kokevat olevansa ulkopuolisia. Sanoilla perinne ja tapa siis pidetään yllä näennäistä harmoniaa, mutta samalla uhrataan juutalaisuuden sielu, usko. Lopputuloksena edes ne juutalaiset, jotka J-laan uskovat, eivät uskalla tai osaa siitä puhua, koska kukaan ei ole näyttämässä esimerkkiä. J-lasta on tullut tabu - ateistijuutalaiset eivät uskalla puhua, siitä etteivät usko J-laan - eivätkä uskovat juutalaiset uskalla puhua uskostaan.

Mutta ketä kiinnostaa väsynyt, epämääräinen, mitään väriä tai mielipidettä tunnustamaton juutalaisuusdiibadaaba? Ei kovinkaan monta ihmistä, niin kuin voi nähdä siitä, että synagogat kaikuvat tyhjyyttään ja varsinkin nuoret kaikkoavat heti kun pakollinen bar-tai bat mitsva tai juutalaisen koulun oppimäärä on suoritettu.

Juutalaisuus on säilynyt tuhansia vuosia niiden ansiosta, joille se on ollut elävä usko ja elämän tarkoitus, joiden sieluissa on palanut se tuli, jonka J-la istutti juutalaisiin tuhansia vuosia sitten.
Niin kuin tämä suosittu juutalainen laulu kertoo:
   Bilvavi mishkan evne, lehadar kevodo, uvemishkan mizbeach asim, lekarnei hodo,
ulner tamid ekach li es esh ha'akeidah, ulkorban akriv lo es nafshi, es nafshi hayechida.
Sydämeeni rakennan temppelin, J-lan kunniaksi. Ja temppeliin asetan alttarin, joka on pyhitetty J-lan loistolle. Ja ikuiseksi liekiksi otan Iisakin sitomisen (aikaansaaneen) tulen. Ja uhriksi uhraan Hänelle sieluni, ainutlaatuisen sieluni.

Mikä on "Iisakin sitomisen tuli"? Viittaus on Tooran kertomukseen, jonka mukaan J-la käski Aabrahamia uhraamaan poikansa Iisakin Morian vuorella, ja Abraham vei Iisakin sinne, sitoi tämän ja oli valmis uhraamaan hänet. Viime hetkellä J-lan enkeli ilmestyi ja esti Abrahamia koskemasta Iisakiin, ja ilmoitti, että koska Aabraham oli läpäissyt kokeen, J-la siunaisi häntä ja hänen jälkeläisiään.

Juutalaisen tulkinnan mukaan Iisak oli itse tietoinen J-lan käskystä, ja pyysi siksi itse isäänsä sitomaan itsensä, ettei hän kuolemanpelosta vaistomaisesti taistelisi vastaan ja estäisi J-lan tahtoa tapahtumasta. Tämä kertomus symboloi juutalaisuudessa paitsi omistautumista J-lalle ja valmiutta täyttää kaikki J-lan käskyt, myös valmiutta uhrautua, niin kuin Iisak oli valmis uhraamaan henkensä J-lan vuoksi. Näin Iisakin sitomisen tuli on myös se tuli, joka on saanut juutalaiset uhraamaan kaiken uskonsa puolesta, myös henkensä.

 Juutalaiset rukoukset on kirjoitettu marttyyrien vereen -  otetaan vaikka aleinu-rukous, johon jokainen juutalainen jumalanpalvelus päättyy: vuonna 1171 Ranskassa, Bloisissa, joukko juutalaisia poltettiin elävältä, ja kuollessaan liekkien keskellä he lauloivat aleinu-rukousta.  Tämän jälkeen aleinu-rukous alettiin lausua jokaisen jumalanpalveluksen päätteeksi, niin kuin edelleen tehdään.

Nykyjuutalaisuutta ei olisi ilman niitä lukemattomia juutalaissukupolvia, jotka ghettoihin ajettuina, vailla oikeuksia, syrjittyinä ja vainottuina, aina karkotuksen uhan alla, eivät silti luopuneet uskostaan, heille mikään uhraus ei ollut liian suuri. (Ne, jotka vaihtoivat juutalaisen uskonsa elämään ilman vainoa ja syrjintää, ja kääntyivät esim. kristityiksi katosivat samalla juutalaisesta historiasta ja assimiloituivat muiden kristittyjen joukkoon.)
Mikä on se tuli, joka heidät sai tekemään uhrauksia? Ei se ollut palo pitää hengissä isoisän perinteet, vaan usko ikuiseen J-laan ja Tooran totuuteen.