Tulevaisuus on ortodoksijuutalainen

Kuva ortodoksijuutalaisista häistä

Juutalaisuus on ikivanha uskonto, jonka menneisyys on aina läsnä myös nykyhetkessä. Suomessa varsinkin yhteys menneeseen on vahva: aikaisemmat suomenjuutalaisten sukupolvet olivat kiistämättä uskonnollisempia kuin nykyinen, millä mittarilla sitten asiaa katsookin. Sama ero sukupolvien välillä nähdään myös seurakuntalaisten aktiivisuudessa: Synagogat ja seurakuntakeskukset ovat täynnä vanhenevaa väkeä, kun nuoret pysyvät kaukana, ja kosher-ruokavaliota noudattavat tai edes jom kippuria viettävät juutalaiset nuoret ovat harvassa. Nuoret juutalaiset näkevät juutalaisuuden ensisijaisesti kulttuurina ja kansana, ei niinkään uskontona. Eikö esimerkiksi jiddishin kieli ole nykyään vain nostalgiaa, ja menneisyyttä - sitähän puhuvat enää vanhukset.

Näin monet tuntuvat olevan taipuvaisia ajattelemaan, ja on totta että esimerkiksi jiddishin kielen historia on surullinen: ennen toista maailmansotaa jiddishin puhujia oli maailmassa 11 miljoonaa, joista 5 miljoonaa menehtyi holokaustissa. Holokausti tuhosi perinteiset jiddishinkieliset yhteisöt, ja jiddishiä puhuvien määrä romahti lähes kymmenesosaan aikaisemmasta.

Tällä hetkellä itse asiassa jiddishin puhujien määrä on kuitenkin nousussa, ja maailmassa on kasvava joukko lapsia ja nuoria joiden äidinkieli on jiddish. Keitä nämä lapset ovat? Enimmäkseen hasidijuutalaisia. Hasidijuutalaiset eivät ole juutalaisessa maailmassa varsinaisesti kauhean suosittuja, koska he kuuluvat tiukkoihin, hyvin uskonnollisiin ortodoksijuutalaisiin. Siksi esimerkiksi jiddishin kielen kehittämiseen käytetään varoja ja aikaa hienoissa sekulaareissa instituutioissa, mutta todellisuudessa jiddishin kielen tulevaisuus löytyy ironisesti näiden kielitieteilijöiden karsastamista hasidijuutalaisista yhteisöistä.

Historiaa ei saa unohtaa, mutta tärkeää on myös tulevaisuuteen katsominen. Ja juutalaisuuden tulevaisuus näyttää olevan ortodoksijuutalainen, niin kuin tämä Jewish Telegraphic Agencyn artikkeli hyvin kuvaa.

Juutalaisuuden sisältä löytyy erilaisia ryhmiä ja suuntauksia, on konservatiivi- reformi- rekonstruktionisti- dati leumi- ja niin edelleen, mutta amerikkalaisiin juutalaisiin kohdistuvan tutkimuksen mukaan tiettyjen mittareiden suhteen nämä ryhmät jakautuvat kahteen: on juutalaiset suuntaukset, joiden keskimääräinen lapsiluku on neljä lasta naista kohden, ja joiden kannattajista enemmistö kokee uskonnon hyvin tärkeäksi osaksi elämäänsä. Näiden suuntausten kannattajista enemmistölle juutalaisuudessa on kyse ensisijaisesti myös uskonnosta, heistä enemmistö uskoo J-laan ja käy synagogassa viikoittain, ja käytännössä kaikki heistä menevät naimisiin juutalaisen kanssa.

Sitten on juutalaiset suuntaukset, joiden keskimääräinen lapsiluku on vähemmän kuin kaksi, ja joiden kannattajista enemmistölle juutalaisuus ei ole hyvin tärkeä osa elämää. Näiden suuntausten kannattajista vähemmistölle juutalaisuudessa on kyse uskonnosta, heistä vähemmistö uskoo J-laan, suurin osa ei käy synagogassa edes kerran kuussa, ja heidän lapsistaan kasvavalla osalla on muuta uskontoa tunnustava vanhempi.

Erilaiset ei-ortodoksiset rabbit vakuuttavat, että heidän suuntaustensa ero ortodoksijuutalaisuuteen on ensisijaisesti filosofinen ja he ovat todellisuudessa autenttisin jatkaja historialliselle juutalaisuudelle. Vaikka on totta, että löytyy myös esim. uskonnollisia reformijuutalaisia, käytännössä uskonnollisuus erottaa ortodoksijuutalaiset muista juutalaisista: toiset uskovat J-laan ja J-lan käskyihin, toiset eivät tai eivät ole varmoja, toiset pitävät käskyt, toiset eivät. Toinen ryhmä on nopeasti kasvava, toinen kuoleva: uskon hylännyt uskonto ei kiinnosta. Se, mikä vetää puoleensa on palava sielu.

Tämä tutkimus koskee tietenkin vain Yhdysvaltojen juutalaisia, mutta sama ilmiö on nähtävissä kaikkialla. Se on niin ilmiselvää, ettei sitä todistaakseen oikeastaan tarvitse edes tilastoja, riittää että katsoo ympärilleen. Suomen juutalaisista enemmistö menee naimisiin ei-juutalaisen kanssa, ei pidä shabatia, kosheria, tai käy synagogassa, ja lapsiluku on lähempänä kahta. Suomen ortodoksijuutalaiset harjoittavat uskontoa suurin piirtein samalla tavalla kuin amerikkalaiset vastineensakin, ja lapsia on paljon.

Niin kuin kuuluisa lause kuuluu: enemmän kuin juutalaiset ovat pitäneet shabatin, shabat on pitänyt juutalaiset. Ne juutalaiset, jotka eivät pidä shabatia, menettävät ensin yhteyden juutalaiseen yhteisöön ja elämään, ja lakkaavat muutamassa sukupolvessa olemasta juutalaisia, ne juutalaiset, jotka pitävät shabatin, säilyvät osana juutalaisuuden pitkää ketjua.

Toisin kuin monet assimiloituneet juutalaiset luulevat, juutalaisuus ei ole historiaa ja menneisyyttä, vaan elävä, kasvava usko, Toora ja mitsvat ovat elettyä elämää ja jiddishkin on elävä kieli. Ne, jotka hylkäävät juutalaisuuden ja assimiloituvat, kokevat itse olevansa moderneja ja seuraavansa vain ajan henkeä: eihän nykyään kukaan enää usko, että sianliha olisi pahasta - trikiini on voitettu ja nykyään hygienia täyttää moisten kieltojen tehtävän ja niin edelleen. Aseena on modernismi: juutalaisuuden on sopeuduttuva nykyaikaan. Usein vain sopeutumisella tarkoitetaan käytännössä katoamista. Itse asiassa "modernisoituneet" juutalaiset ovat vain jättäytyneet itse pois elävästä juutalaisuudesta. He ovat hylänneet juutalaisuuden ja uskovat että kaikki muutkin ovat tehneet niin: todellisuudessa perinteinen juutalaisuus voi hyvin ja jatkaa elämäänsä.

Ortodoksijuutalaisuus ei ole menneisyyttä ja nostalgiaa, vaan tämän päivän todellisuutta ja tulevaisuutta. Jokainen juutalainen valitsee, haluaako assimiloitua ja jättäytyä juutalaisuuden virrasta pois, hävittää sukunsa nimen juutalaisesta kansasta. Uskovat juutalaiset jatkavat niin kuin aina ennenkin. Suomen juutalaisuus on hitaasti mutta varmasti häviämässä, ei siksi että juutalaisia olisi liian vähän vaan koska ortodoksijuutalaisia on liian vähän, että he pystyisivät ylläpitämään ortodoksijuutalaista yhteisöä.

Mutta kaikkialla, missä on ortodoksijuutalaisia, juutalaisuus kasvaa ja kukoistaa. Se on kuin puu, jonka juuret ovat ikivanhassa mullassa ja silti se kukkii joka kevät uusin kukin ja kasvattaa uudet, keväänvihreät lehdet. Sen voi nähdä New Yorkissa, Wienissä, Lontoossa, Pariisissa, Moskovassa, Israelissa, Hong Kongissa: sen lapset, nuoret ortodoksijuutalaiset, ottavat Tooran ikuisen ikeen kannettavakseen, ja pitävät yllä sammumatonta tulta.

Toisin on Suomessa, jossa kerran kyllä eli juutalaisuuden haara, yksi vihreä, kukkiva oksa: nyt se oksa vain on myrskyn jäljiltä katkennut, lapset ovat eksyneet eroon elämän puusta, etz chajim, ja jäljellä ovat enää kuihtuneet, maassa makaavat lehdet. Ne muistelevat kerran kasvanutta puuta, silloin tällöin nostalgisesti kerraten muistojaan, kunnes viimeinenkin tuuli puhaltaa ne pois.

Vielä viimeiseen asti, puun muut oksat kutsuvat katkennutta oksaa, toivoen kutsuvansa sisarensa ja veljensä takaisin, mutta vaikka kuihtuneessa oksassa on vielä vähän eloa, se on menettänyt uskonsa koko puuhun; niin kuin myrsky katkaisi sen, se on varmasti kaatanut koko puun, ja niin se erehtyy luulemaan kutsua menneisyyden kaiuksi.

Sitä toivoisi, että voisi istuttaa oksat takaisin, ja niin kauan kuin siinä vielä on vähän eloa se on mahdollista. Niin kauan kuin kynttilä palaa, on mahdollista korjata. Mutta joskus täytyy myöntää, että koko oksaa ei enää voi pelastaa, vaan vain osan.

Jotkut kuulevat kutsun ja säilyvät, loput häviävät.
Niin kuin sanotaan:

Kuule, Israel:
Herra on meidän Jumalamme, Herra on Yksi ja Ainoa.